Ihmisen ja eläimen yhteinen polku ei aina ole helppo mutta hyvinkin opettavainen. Se polku on eräänlainen kasvunpaikka molemmille. Yhteisiä kasvukipuja, oppimista ja toisen ymmärtämistä. Siksi minä tätä yhteistä polkua kuvaisin.
Viime vuoden toukokuussa syntyi tanskandoggipentue, joista yhdelle sain mieheni kanssa tarjota kodin. Meidän ensimmäinen oma koira.Kymmenen vuoden haave toteutui vihdoinkin. Nyt koin olevani valmis. Onhan minulla kokemusta monista koirista, olinhan minä ahminut tietoa kirjoista ja koiran koulutusohjelmista. Etenkin Victoria Stillwellin ohjelmia tuli seurattua.
Vihdoin oli heinäkuu, loma ja aika hakea Sirius kotiin. Jännityksen ja innostuksen seasta nousi myös epävarmuus ja pelko, onko minusta tähän? Olenko hyvä omistaja? Mitä jos pilaan koiran? Mitäs jos Siriuksesta tulee takiani ongelmatapaus? Ja monia muita ajatuksia.
Mutta näitä ajatuksia minulla on ollut jokaisen lemmikkini kohdalla, kissojen, hiirien, hamstereiden, kanien ja liskojen. Ei siis ole mitään uutta nämä ajatukset. Onhan minulla tukena ihana mieheni sekä aivan mahtava kasvattaja ja monia muita.
Tälle yhteiselle polulle on mahtunut vaikka mitä eikä kasvattaja ole säästynyt kysymyksiltä ja ihmettelyiltä ja on joutunut rauhottelemaankin, kun olen ollut kovin huolissani.
Sirius on nopea oppimaan ja lenkeillä ollut oikea enkeli. Toki niitä päiviä mahtuu mukaan milloin ei ole kiinnostusta oppimiseen löytynyt ja korvat on vain koristeena. Meillä on mennyt oikeastaan ihan hyvin... tai no pitkään meni. Aina olen kuitenkin tiennyt ettei koiran koulutus ole pelkästään ruusuilla tanssimista.
Sirius on nyt 10kk ikäinen jätti. Muutamia kuukausia olen jo ollut pojan hyökkäyksien kohteena omalla kotipihalla. Mieheni selätti Siriuksen muutaman kerran ja perseily miestäni kohtaan loppui siihen. Minä olen selättänyt kymmeniä kertoja ( voin kertoa ettei painiminen tanskandoggin kanssa ole helppoa, kuntohan siinä toki kasvaa), olen poistunut paikalta ja tullut takaisin kun Sirius on rauhoittunut, olen kääntänyt selkäni ja jättänyt huomiotta (toisinaan selän kääntäminen isolle hyökkivälle koiralle on riskialtista), olen pitänyt jääkautta, tuloksetta. Olen kokeillut sitä ja tätä. KAIKEN. tuloksetta. Montako kertaa vielä pitää lyödä päätä seinään? Monestikko vielä itken tilanteen takia?
Olen ollut hyvin väsynyt tilanteeseen, epätoivoinen ja harkinnut luovuttamista, se olisi niin helppoa. Se tunne kun olet umpikujassa eikä ole keinoja päästä pois. Mitä teen väärin? Mitä teen toisin kuin mieheni? Miksi mikään ei toimi? Miten mieheni onnistuu vaikka minulla on enemmän tietoa? ( olen kuitenkin erittäin iloinen, että mieheni on onnistunut), miksi Sirius vihaa minua näin paljon? Eihän hää voi vihata, koska muuten ja muualle meillä menee hyvin. Ainut on kotipiha.
Olen itkenyt asian takia monesti, epätoivo, väsymys ja luovuttaminen...mutta joka kerta päätän taistella ja jatkaa niin kauan ennen kuin ratkaisu löytyy. Jos luovuttaisin aina vaikean tilanteen tullen niin ei minulla olisi yhtään lemmikeistäni.
Ensimmäiset kissani olivat niin arkoja, että joka aamu sain etsiä poikia piiloistaan, mutta monien viikkojen kärsivällisyys palkittiin, aivan niin kuin kolmanen kissani tapaan pissata vaatteiden päälle. Arkojen pupujen luottamuksen voittaminen tai liskon, joka ei suostunut syömään kunnolla. Romeo on nykyään tuhti poika. Jokaisen kohdalla on ollut omat kommervenkkinsa mutta päättäväisyydellä, kärsivällisyydellä, kokeilemalla ja ajan kanssa niistä on selvitty. Miksi siis luovuttaisin nyt? Minähän rakastan tuotta meidän pientä jättiä.
Mieheni ja kasvattajan kanssa ollaan mietitty keinoja tähän inhottavaan tilanteeseen. Kasvattaja kävikin kylässä lauantaina ja kysyi olenko kokeillut kolinapurkkia? Enpä ole, kokeillaan siis sitä.
Nyt on kaksi päivää kolinapurkkia kokeiltu ja täytyy sanoa, että kolinapurkki on ihmeellinen asia. Nyt pihalla Sirius hakeutuu luokseni silitettäväksi ja saan tehdä rauhassa pihatöitä ilman painimatsia. En kuitenkaan vielä hehkuttamalla hehkuta kolinapurkkia, koska tilanne voi muuttua. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää valoisemmalta ja onneksi en antanut perikisi.
Meidän poika vain on kovapäinen tapaus, joka kokeilee mutta hyväluontoinen pentu. Jokainen eläin niin kuin ihminen on erilainen ja kaikkiin ei kaikki keinot tehoa. Tämä 10kk yhteinen polku on kasvattanut varmasti meitä kaikkia ja yhteisiä kasvukipuja on varmasti luvassa. Mutta meillä ei luovutetta, se ei vaan yksinkertaisesti ole vaihtoehto eikä ratkaisu tilanteissiin.
Parhaisiin lopputuloksiin pääsee sinnikkyyden, periksiantamattomuuden, kärsivällisyydeen, oppimisen, työn ja harmaan kiven kautta.
Myö jatketaan siis oppimista ja opettamista.
