Se kuinka voi toista rakastaa ja se kuinka tuska hiipii sydämeen, kun sen ihmisen menettää.
Niin, nyt tiedän kuinka kovin voi koskea.
Niinä hetkinä, kun olen yksin ja ikävä pääsee luokseni tahtoisin, että joku tulisi ja näkisi kuinka minua koskee ja ottaisi minut halaukseen ja antaisi minulle voimia taas jaksaa huomiseen.
Pieni puhelinsoitto tai ovikellon pirinä voisivat jo pelastaa. Niin usein kaipaan siskoani ja muistoista pidän kiinni vaikka mikä olisi jos ne meinaavat haalistua piirrän ne vaikka en kunnolla osaa piirtää, kirjoitan ne, kirjoittamisesta olenkin aina pitänyt vaikka tekstini kärsivätkin kirjotusvirheistä mutta annettakoon se minulle anteeksi! tai sitten toivon löytväni ihmisen, ystävän taikka sukulaisen joka jaksaa kuunnella muistojani mutta niistä en luovu! (huonoja muistoja ei näihin muistoihin liitetä). Minut voidaan nähdä hymyilemässä ja itkemässä samaan aikaan, hymyilemässä siksi koska muistot ovat niin kauniita ja hyviä, itkemässä siksi koska kaipaan siskoani kovin paljon.
Aivan, siskoni oli ainutlaatuinen suora omaitsensä ja ennenkaikkea hyvä ihminen, joka oli iloinen siitä, että sai elää kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on ikuinen sairaus. Näin hän oli avarakatseisempi ja tajusi, ettei ihmiset voi aina vaikuttaa kaikkeen mutta pystyy elämään silti. Kiitos siis siskolleni niistä sanoista ja niistä ajatuksista.
Rakastan kovasti <3